Ensin rakastuin näihin täysillä. Sitten kyllästyin nauhojen tulviessa jopa uniin sisustuslehtien, blogien ym. kuvavirtojen välityksellä. Päätin että vaikka kivoja ovatkin, meille nauhaa ei tule ikinä. Ja sitten - retkahdin.
Hyvä päätökseni vuodelle 2013 oli materiaalivarastojeni rankka inventaario ja huventaminen. Tätä ohjenuoraa orjallisesti noudattaen olen ommellut yhtä sun toista, mutta eihän hyvää kangasta voi hukkaan heittää. Ei vaikka pala olisi kuinka pieni. Ajattelin, että voisihan sitä huvikseen muutaman kolmion ommella. Ja sitten vielä pari lisää, kerran tuota kangasta nyt on. Syntyi iloinen viirinauha jossa on kaikista ihanista, rakkaista kankaista jämät.
Viritin nauhan neitosten leikkihuoneeseen roikkumaan sillä ikkunasta uupuu vielä verhot. Ajatus oli laittaa nauha ikäänkuin hämäämään verhojen puuttumista, mutta sepä ei suostunutkaan asettumaan ikkunan ympärille kivasti kuten olin ajatellut. Yhden illan virittelin nauhaa huoneessa ristiin rastiin, kiipeilin ja ihmettelin. Toivotusti se ei ole vieläkään, ajatus ja todellisuus eivät kohtaa. Ihan kiva, mutta kyllä tuo enemmänkin huolimattomasti ripustetulta karnevaalikoristeelta näyttää. Seuraavaksi joudun siis ompelemaan ne verhot.
(Verhot puuttuvat siksi, että tässä
kään tapauksessa todellisuus ja visio eivät ole vielä kohdanneet. Viittä erilaista kangasta ja verhoratkaisua olen mallintanut, mutta siinä missä yksi on liian raskas, toinen jää turhan kevyeksi. Kolmas on liian pimeä vaikka räväkkä onkin ja neljäs ei muuten vaan miellytä. Viides kaatui omaan mahdottomuuteensa. Äh! Olen varma että joku muukin tuskailee vision ja todellisuuden kohtaamisen hankaluuden vuoksi, mutta miksi kukaan ei tunnusta sitä? Vai olenko vain liian kriittinen?)